Sydämeni menetin jo nuorena. Musiikki, melodioineen ja rytmeineen vei tanssin pyörteisiin. Harrastus ei ollut säännöllistä tai ohjattua, vaan omaksi iloksi tanssimista eri musiikin tahdein. Aikuisiällä mukaan astuivat yhä vahvemmin eri rytmit ja aloin paneutumaan niihin entistä innokkaammin. Lattarit iskivät väkevimmin kuin muut ja kun Zumba rantautui myös pohjoiseen, olin myyty. Siitä lähti iso pyörä pyörimään, enkä tanssinutkaan enää vain omaksi ilokseni vaan sain antaa jotain myös muille ohjaajan roolissa.
Pian löysin itseni erilaisista workhopeista, koulutuksista ja yksittäisiltä tanssitunneilta. Lattaria, afroa, nykytanssia, tankotanssia, itämäisia tansseja, bollywoodia ja lavatansseja. Kaikkein lähimmäksi sydäntäni pääsivät kuitenkin lattarirytmit ja afro. Tanssin edelleen myös terapiamielessä kotonani muiden silmiltä piilossa. Silloin mennään niin, ettei muulla maailmalla, säännöillä, ohjeilla ja askelluksilla ole mitään merkitystä. Tärkeintä on antaa musiikin viedä, purkaa tunteita ja ilmaista itseään liikkuen pelkän luovuuden voimalla. Mikään ei voita sitä tunnetta kun endorfiinit humalluttaa mielen, hiki lentää ja soljun musiikin mukana kuin kaarnalaiva virran viemänä.
Nyt lattari-mimmi on uuden äärellä ja hapuilee hämärässä kuunnellen kesäillan valsseja, jenkkaa, humppaa ja tangoa. Kaksi vasenta jalkaa ei auta yhtään näiden minulle uusien ja vain jokseenkin tuttujen rytmien maailmassa. Tanssisydämeni vie kuitenkin hitaasti, mutta varmasti kohti uuden oppimista.
Olen viettänyt myös muutaman yön tanssien. Tunne on tismalleen sama kuin Zumbakoulutuksen jälkeen. Havahdun yöllä siihen, että harjoittelen jenkan tai tangon askeleita. Aivoni ovat uuden äärellä ja työstän uusia juttuja myös nukkuessani. Muutama päivä sitten tanssin valssia ja lähdin koko ajan väärällä jalalla. Seuraavana yönä havahduin valssin pyörteistä todellisuuteen, käänsin kylkeäni ja jatkoin jenkalla. Aamun valjettua valssin askeleet sujuivat jo huomattavasti paremmin 🙂
Tuoreena Lavis-ohjaajana janoan näitä uusia rytmejä ja haluan oppia paremmaksi. Yksi asia on varmaa, Lavis on iskenyt minuun. Olen hieman hämmentynyt ja yllättynyt kuinka innoissani olenkaan tästä kaikesta. En millään malttaisi odottaa pääseväni vetämään ensimmäistä tuntiani. Tunteet kuitenkin vaihtelevat kauhusta innostukseen ja maltamattomuuteen.
Tunneilleni haluan tuoda vahvasti omaa persoonaani ja koreoita tehdessäni huomaan sekoittavani sujuvasti uusia elementtejä perinteisiin. Pelottaa kuitenkin, miten jumppaajat ottavat kaiken tämän vastaan. Joka tapauksessa parasta oppia ohjaajalle on kokeilu ja käytäntö. Tästä se lähtee, ”Lavis-persoonallisuuteni” muodostuminen. Odotan innolla ensimmäistä tuntiani ja toivon, että pääset mukaan tanssimaan kanssani.
Lavis tunnilla tavataan 🙂
T. Keltanokkainen Lavistelija Jaana
Hyvässä seurassa on ilo liikkua 