Matka ohjaajaksi

Oletko joskus miettinyt, olisiko sinusta ryhmäliikuntaohjaajaksi? Tässä yhden ohjaajan
tarina matkasta ohjaajaksi. Teksti toivottavasti innostaa ja kannustaa sinua ottamaan
yhteyttä meihin, jos olet kiinnostunut ohjaamisesta.

Aloin ohjaajaksi vähän kuin vahingossa. Olin juuri saanut toisen lapseni, ja kyselin seuralta
äiti-lapsijumppamahdollisuutta. Tällaista ryhmää ei kuitenkaan ollut, mutta jostain syystä
innostuin ehdottamaan, että voisin sellaista ruveta vetämään jos tilat löytyvät. No tämä
jumppa jäi aika lyhytaikaiseksi, mutta kun jalka oli livahtanut seuran oven rakoon, ei sitä
sieltä enää saanut pois. Seuraavaksi huomasin suostuvani tuuraamaan kevätkauden yhtä
aikuisten kuntojumppaohjaajaa.

Alku oli aika tuskainen. Minulla ei ollut minkäänlaista ryhmäliikuntaohjaajan koulutusta eikä
edes hirveästi kokemusta seuran jumpista. Olin myös synnytyksen jälkeen vielä aika romu kunnossakin. Onneksi omistan kuitenkin lähes olemattoman itsekritiikin, joten tartuin
innolla uuteen haasteeseen. Käytin valtavasti aikaa tuntien suunnitteluun. Selailin netissä
erilaisia ryhmäliikuntavinkkejä ja kuuntelin ja etsin sopivaa jumppamusiikkia.

Ensimmäiset ohjaustunnit jännittivät aivan valtavasti. En tuntenut yhtään jumppaajaa,
olinhan vasta muutama vuosi sitten muuttanut kaupunkiin. Jos nyt saisin nähdä videoita
omista ensimmäisistä jumpistani, tuntisin varmasti myötähäpeää ja noloa huvittuneisuutta.
Mutta ihanat jumppaajat ottivat minut avosylin vastaan ja hyväksyivät minut ja
amatöörimäisyyteni. Sanotaan, että ensimmäinen vuosi on hirressäkin pahin. Sama pätee
myös ohjaamiseen. Kun ensimmäisestä vuodesta selvisi, rupesi ohjaaminen sujumaan
paremmin. Koulutusten myötä myös omat taidot kehittyivät pikkuhiljaa.

Ohjaajan suurin motivaattori ja kannustin ovat iloiset ja innostuneet jumppaajat. Minunkin
ensimmäisissä jumpissa jumppaajia oli vain kourallinen, mutta onneksi en antanut periksi
tai lannistunut. Pikkuhiljaa jumppaajamäärä rupesi kasvamaan ja parhaimpina aikoina
Kokkokankaalla jumppaajia oli jo lähemmäs 50. Kun ohjaajan edessä on liuta hymyileviä ja
hikisiä kasvoja, on helppo nauttia ohjaamisesta.

Itselleni ohjaaminen on ollut liikunnallinen pelastus. Omat fyysiset rajoitukseni ovat
vaikeuttaneet osallistumisen toisten ohjaajien jumppiin ja vauhdikkaisiin liikuntalajeihin, mutta kun on itse voinut rakentaa tunnista sellaisen, että tiedän pystyväni tekemään
liikkeet, olen itsekin saanut liikunnasta kaiken parhaimman hyödyn. Ja ohjaamisen aikana
erittyvä adrenaliini on myös osaltaan helpottanut liikkumista. Tunnin aikana ei edes
huomaa, että lonkkaa kivistäisi tai että enhän minä oikeasti pystyisi hyppimään. Toki
tunnin jälkeen tämän taas huomaan…

Nyt, lähes kymmenen ohjaajavuoden jälkeen en enää voisi kuvitella elämää ilman
ohjaamista. Olen saanut paljon uusia ihania ystäviä ja tuttavia. Toki välillä vieläkin on niitä
vaikeitakin hetkiä, jolloin tuntuu, ettei oikein mikään onnistu, mutta sitten tulee taas se yksi
mahtava tunti, jolloin tuntuu, että kaikki taas napsahtaa vain kohdalleen. Tunne energisen
ja iloisen tunnin jälkeen on niin mahtava, että se kannattelee niiden vaikeiden hetkien yli.

Rupesiko kiinnostamaan? Jos tarinani herätti sinussa pienenkin kipinän ja kiinnostuksen,
niin ole rohkeasti meihin yhteydessä. Ohjaamisen voi aloittaa vähitellenkin, vaikka
tuuraamalla muita ohjaajia aina silloin tällöin. Tärkeintä on uskaltaa ottaa se ensimmäinen
askel, sen jälkeen kävely on huomattavasti helpompaa.

Ota yhteyttä:

tornionnv@gmail.com

040 6869 515

Rakkaudella kaikille jumppaajille ❤ Tuija

Advertisement